The point of no return

Viime viikko oli melkoista vuoristorataa. Alkuviikosta oli normaalia rajumpi työputki ja torstaina oli ensimmäinen ultrakäynti. Olimme jo aiemmin päättäneet, että raskaus tehdään semijulkiseksi jos ultrassa kaikki on kunnossa. Jos ei ole, raskaus saa päättyä ja yritetään myöhemmin uudelleen. Jälkimmäisen vaihtoehdon vuoksi olin ultraan asti pitänyt tunteeni tiukasti kurissa ja tukeutunut kylmiin faktoihin. Hyvin suuri osa raskauksista päättyy keskenmenoon ensimmäisellä kolmanneksella. Sikiö voi kuolla ja ultrassa saattaa löytyä vain jäänteet jo osittain keskenmenneestä raskaudesta. Sikiö saattaa olla pahasti viallinen. Esimerkiksi raajoja saattaa puuttua, sisäelimiä saattaa olla aivan väärissä paikoissa (jopa sikiön ulkopuolella), sydän voi olla aivan väärin kehittynyt jne. Tai sitten voi olla näkyvissä vakavaan kehitysvammaan viittaavaa niskaturvotusta.

Olin ennen ultraa todella ahdistunut. En oikeastaan sen vuoksi, että alienilla saattaisi olla jotain pielessä vaan siksi, että ultrassa selviäisi joudunko järjestämään elämäni aivan totaalisen uusiksi ja perumaan yliopiston harjoittelujakson (ja mitä ohjaajani siihen sanoisi, sillä perumisaikataulu tulisi olemaan yliopiston mittapuulla todella tiukka). Jännitin myös omille vanhemmilleni kertomista jostain syystä kohtuuttoman paljon. Lisäksi edellisenä iltana tappelimme vielä aviomiehen kanssa, koska olimme molemmat äärettömän väsyneitä pitkien työputkien vuoksi. En nukkunut yöllä juuri ollenkaan, koska olin niin ahdistunut.

Ultrassa koin muutaman nanosekunnin itseäni hämmentävää ahdistusta, kun kätilö etsi kohtua. Tajusin ensimmäistä kertaa myös vähän pelkääväni, että raskaudessa olisikin jotain vialla. Mutta sitten se löytyi: aivan täydellisen näköinen sikiö seisomassa päällään sisälläni. Kätilö napsautti dopplerin päälle ja sikiön sydänäänet kuuluivat aivan normaaleina. Hetken päästä tyyppi alkoi myös möyriä ja kääntyillä. Ja siinä vaiheessa aloin tajuamaan, että nyt on enää myöhäistä katua. Kiinnyin ruudulla möllöttävään epämääräisesti ihmistä muistuttavaan sikiön poikkileikkaukseen välittömästi. Se näytti niin valmiilta ja täydelliseltä jo nyt. Sydämessä oli neljä lokeroa, pallea oli ehjä, selkäranka näytti normaalilta, virtsarakossa oli nestettä ja kaikki raajat olivat täydelliset pieniä varpaita ja sormia myöten. Mitään normaalista poikkeavaa ei löytynyt ja laskettu aikakin osui aivan kohdilleen ultran perusteella.

Niskaturvotus tulkitaan vielä yhdessä verikoetuloksen kanssa, mutta sitä oli alienilla todella vähän. Nyt todella toivon, että tulos on normaali, koska en ole enää varma pystynkö päästämään tyypistä irti jos jokin on vialla. Se oli niin söpö. Tämä taisi nyt olla se point of no return.

Peruin sitten yliopistojaksoni. Ohjaaja suhtautui asiaan oikein hyvin, onnitteli ja toivotti tervetulleeksi myöhemmin. Vanhempani ja sisareni ottivat asian vastaan innostuneesti, joskin asiassa on heillekin melkoisesti sulateltavaa. Kerroin asiasta myös duunipaikkani esimiehistölle, mutta heistä kukaan ei vielä vastannut. Otin hiljaisuuden myöntymisen merkkinä, kuten yleensä meidän pomoportaan kanssa kannattaa tehdä.

Nyt olen aivan järkyttävän väsynyt, mutta stressi helpotti hirveästi kun sain asiat järjestykseen. Lisäksi alienilla on nyt jonkinlaiset kasvot. En ole ihan varma, onko se hyvä vai huono asia, mutta näin asia nyt on. Ensimmäinen kolmannes loppui virallisesti eilen kun siirryin viikolle 13. Pahoinvointia on ollut edelleen, mutta se on alkanut selvästi helpottaa. Väsymystä on enemmän kuin tarpeeksi. En edelleenkään ole jaksanut kuntoilla säännöllisesti, mutta nyt en oikein enää jaksa edes välittää. Olkoot. Raskaus on edelleen kokemuksena aika 1/5, en suosittelisi, mutta nyt tunnelin päässä siirtää jo hyvinkin tavoiteltavan oloinen palkinto. Näkisin mielelläni alienin ihan livenäkin.

Siivousoperaatio

Päätin hetken mielijohteesta siivota vaatekaapin ja laittaa ylimääräiset vaatteet pois. Mielijohde juonti juurensa siitä hyvin tyypillisestä tilanteesta, jossa yritin etsiä housupinosta juuri niitä yksiä tiettyjä housuja ja totesin, että käteen alkoi osuta löytöjä jostain jurakauden ajoilta. Etsimäni housut löytyivät lopulta pyykkikorista, luontaisesti. Vaikka vaatekaapissa olisi miten monet housut, päädyn yleensä käyttämään niistä vain paria kolmea.

Siispä siivoamaan. Ensimmäisenä hoksasin hyvin ennakoitavissa olevan mutta silti ärsyttävän yksityiskohdan: en mahdu suurimpaan osaan kaapissa olevista housuista. Asia ei onneksi tullut sokkina, koska painoni on alkuraskauden aikana noussut melkein seitsemän kiloa. Olen ensimmäistä kertaa reippaasti yli vuosikymmeneen painoindeksiltäni lihava enkä ylipainoinen. Sen havaitseminen söi naista aika pahasti.

Tilitin asiasta yhdelle loistoystävälleni, joka kohautti olkiaan ja totesi että sitä ne hormonit teettää. Siitä hänelle iso kiitos, sillä se helpotti oloani todella paljon. Alkuraskaus on ollut aika haastavaa väsymyksen ja pahoinvoinnin kanssa, enkä ole pystynyt liikkumaan yhtä paljon kuin aikaisemmin. Olen yrittänyt syödä yhtä terveellisesti kuin aikaisemmin, pahoinvoinnin sallimissa rajoissa, mutta perse senkun leviää, pahimmillaan yli kilon kahdessa päivässä (en tiennyt semmoisen olevan edes mahdollista). Olen niin tottunut kokemaan syyllisyyttä painostani ja tuntemaan itseni laiskaksi ja huonoksi ihmiseksi, että alitajuisesti aloin automaattisesti syyttämään itseäni lihomisesta. En jotenkin itse ollut osannut syyttää muuttunutta hormonitoimintaa, en vaikka tiesin niin käyvän. Nyt kun syypää on tiedossa eikä sille voi mitään, asian kanssa on vähän helpompi elää. Mutta se ei poista liian pienten housujen vitutusta.

Luultavasti jokainen meistä on joskus kokenut sen tunteen, kun yrittää vetää vähän vanhemmat housut jalkaan ja toteaa, että ne eivät vain sovi. Yleensä tilanne on nimenomaan se ikävämpi, eli housut ovat liian pienet. Ensin sitä yrittää väkisin vetää housut kiinni ja toivoo, että ne olisivat vain jotenkin jäykät. Sitten ne saa kiinni ja toteaa, ettei niiden kanssa pysyt olemaan. Tähän saattaa liittyä pakonomainen peilaaminen, kun oma minäkuva muuttuu hieman. Sitten alkaa armoton pohdinta realismin ja itsepetoksen välillä. Mitä jos vielä laihdun? Jos nyt aloitan laihiksen, niin näitä voi vielä pitää syksyllä/talvella/ensi kesäsä/kymmenen vuoden kuluttua. Uudet ovat niin kalliit ja pitäisi nähdä vaivaakin. Eihän näitä nyt roskiinkaan voi laittaa, hyviä housuja jne jne. Pohdinta on sitä intensiivisempää mitä kivempi vaate on kyseessä. Onneksi meillä on Kontti. Ja UFF. Ja Fida. Ja kaikki vastaavat ihanat hyväntekeväisyyskirppikset, jotka ottavat vastaan vaatteita ja ovat tehneet lahjoittamisen mahdollisimman helpoksi. Tällöin itsepetoksen voi korvata ajattelemalla tekevänsä hyvän työn lahjoittaessaan vaatteen kiertoon. Tämä on toki totta, mutta tietysti maailma resursseja tuhlaisi kaikkein vähiten jos ostaisi mahdollisimman vähän ja pitäisi vaatteensa loppuun.

Omasta kaapistani lähti puolet housuista. Havaitsin samalle, etten mahdu enää suosikkifarkkuihini, jotka olivat vielä vähän päälle kuukausi sitten juuri sopivat ja ehkä jopa hieman väljät. Ne saivat jäädä. Tosiasiassa en voi yhtään tietää minkä kokoinen tulen olemaan esimerkiksi vuoden kuluttua, mutta ainahan sitä saa toivoa.