Siivousoperaatio

Päätin hetken mielijohteesta siivota vaatekaapin ja laittaa ylimääräiset vaatteet pois. Mielijohde juonti juurensa siitä hyvin tyypillisestä tilanteesta, jossa yritin etsiä housupinosta juuri niitä yksiä tiettyjä housuja ja totesin, että käteen alkoi osuta löytöjä jostain jurakauden ajoilta. Etsimäni housut löytyivät lopulta pyykkikorista, luontaisesti. Vaikka vaatekaapissa olisi miten monet housut, päädyn yleensä käyttämään niistä vain paria kolmea.

Siispä siivoamaan. Ensimmäisenä hoksasin hyvin ennakoitavissa olevan mutta silti ärsyttävän yksityiskohdan: en mahdu suurimpaan osaan kaapissa olevista housuista. Asia ei onneksi tullut sokkina, koska painoni on alkuraskauden aikana noussut melkein seitsemän kiloa. Olen ensimmäistä kertaa reippaasti yli vuosikymmeneen painoindeksiltäni lihava enkä ylipainoinen. Sen havaitseminen söi naista aika pahasti.

Tilitin asiasta yhdelle loistoystävälleni, joka kohautti olkiaan ja totesi että sitä ne hormonit teettää. Siitä hänelle iso kiitos, sillä se helpotti oloani todella paljon. Alkuraskaus on ollut aika haastavaa väsymyksen ja pahoinvoinnin kanssa, enkä ole pystynyt liikkumaan yhtä paljon kuin aikaisemmin. Olen yrittänyt syödä yhtä terveellisesti kuin aikaisemmin, pahoinvoinnin sallimissa rajoissa, mutta perse senkun leviää, pahimmillaan yli kilon kahdessa päivässä (en tiennyt semmoisen olevan edes mahdollista). Olen niin tottunut kokemaan syyllisyyttä painostani ja tuntemaan itseni laiskaksi ja huonoksi ihmiseksi, että alitajuisesti aloin automaattisesti syyttämään itseäni lihomisesta. En jotenkin itse ollut osannut syyttää muuttunutta hormonitoimintaa, en vaikka tiesin niin käyvän. Nyt kun syypää on tiedossa eikä sille voi mitään, asian kanssa on vähän helpompi elää. Mutta se ei poista liian pienten housujen vitutusta.

Luultavasti jokainen meistä on joskus kokenut sen tunteen, kun yrittää vetää vähän vanhemmat housut jalkaan ja toteaa, että ne eivät vain sovi. Yleensä tilanne on nimenomaan se ikävämpi, eli housut ovat liian pienet. Ensin sitä yrittää väkisin vetää housut kiinni ja toivoo, että ne olisivat vain jotenkin jäykät. Sitten ne saa kiinni ja toteaa, ettei niiden kanssa pysyt olemaan. Tähän saattaa liittyä pakonomainen peilaaminen, kun oma minäkuva muuttuu hieman. Sitten alkaa armoton pohdinta realismin ja itsepetoksen välillä. Mitä jos vielä laihdun? Jos nyt aloitan laihiksen, niin näitä voi vielä pitää syksyllä/talvella/ensi kesäsä/kymmenen vuoden kuluttua. Uudet ovat niin kalliit ja pitäisi nähdä vaivaakin. Eihän näitä nyt roskiinkaan voi laittaa, hyviä housuja jne jne. Pohdinta on sitä intensiivisempää mitä kivempi vaate on kyseessä. Onneksi meillä on Kontti. Ja UFF. Ja Fida. Ja kaikki vastaavat ihanat hyväntekeväisyyskirppikset, jotka ottavat vastaan vaatteita ja ovat tehneet lahjoittamisen mahdollisimman helpoksi. Tällöin itsepetoksen voi korvata ajattelemalla tekevänsä hyvän työn lahjoittaessaan vaatteen kiertoon. Tämä on toki totta, mutta tietysti maailma resursseja tuhlaisi kaikkein vähiten jos ostaisi mahdollisimman vähän ja pitäisi vaatteensa loppuun.

Omasta kaapistani lähti puolet housuista. Havaitsin samalle, etten mahdu enää suosikkifarkkuihini, jotka olivat vielä vähän päälle kuukausi sitten juuri sopivat ja ehkä jopa hieman väljät. Ne saivat jäädä. Tosiasiassa en voi yhtään tietää minkä kokoinen tulen olemaan esimerkiksi vuoden kuluttua, mutta ainahan sitä saa toivoa.