Viime viikko oli melkoista vuoristorataa. Alkuviikosta oli normaalia rajumpi työputki ja torstaina oli ensimmäinen ultrakäynti. Olimme jo aiemmin päättäneet, että raskaus tehdään semijulkiseksi jos ultrassa kaikki on kunnossa. Jos ei ole, raskaus saa päättyä ja yritetään myöhemmin uudelleen. Jälkimmäisen vaihtoehdon vuoksi olin ultraan asti pitänyt tunteeni tiukasti kurissa ja tukeutunut kylmiin faktoihin. Hyvin suuri osa raskauksista päättyy keskenmenoon ensimmäisellä kolmanneksella. Sikiö voi kuolla ja ultrassa saattaa löytyä vain jäänteet jo osittain keskenmenneestä raskaudesta. Sikiö saattaa olla pahasti viallinen. Esimerkiksi raajoja saattaa puuttua, sisäelimiä saattaa olla aivan väärissä paikoissa (jopa sikiön ulkopuolella), sydän voi olla aivan väärin kehittynyt jne. Tai sitten voi olla näkyvissä vakavaan kehitysvammaan viittaavaa niskaturvotusta.
Olin ennen ultraa todella ahdistunut. En oikeastaan sen vuoksi, että alienilla saattaisi olla jotain pielessä vaan siksi, että ultrassa selviäisi joudunko järjestämään elämäni aivan totaalisen uusiksi ja perumaan yliopiston harjoittelujakson (ja mitä ohjaajani siihen sanoisi, sillä perumisaikataulu tulisi olemaan yliopiston mittapuulla todella tiukka). Jännitin myös omille vanhemmilleni kertomista jostain syystä kohtuuttoman paljon. Lisäksi edellisenä iltana tappelimme vielä aviomiehen kanssa, koska olimme molemmat äärettömän väsyneitä pitkien työputkien vuoksi. En nukkunut yöllä juuri ollenkaan, koska olin niin ahdistunut.
Ultrassa koin muutaman nanosekunnin itseäni hämmentävää ahdistusta, kun kätilö etsi kohtua. Tajusin ensimmäistä kertaa myös vähän pelkääväni, että raskaudessa olisikin jotain vialla. Mutta sitten se löytyi: aivan täydellisen näköinen sikiö seisomassa päällään sisälläni. Kätilö napsautti dopplerin päälle ja sikiön sydänäänet kuuluivat aivan normaaleina. Hetken päästä tyyppi alkoi myös möyriä ja kääntyillä. Ja siinä vaiheessa aloin tajuamaan, että nyt on enää myöhäistä katua. Kiinnyin ruudulla möllöttävään epämääräisesti ihmistä muistuttavaan sikiön poikkileikkaukseen välittömästi. Se näytti niin valmiilta ja täydelliseltä jo nyt. Sydämessä oli neljä lokeroa, pallea oli ehjä, selkäranka näytti normaalilta, virtsarakossa oli nestettä ja kaikki raajat olivat täydelliset pieniä varpaita ja sormia myöten. Mitään normaalista poikkeavaa ei löytynyt ja laskettu aikakin osui aivan kohdilleen ultran perusteella.
Niskaturvotus tulkitaan vielä yhdessä verikoetuloksen kanssa, mutta sitä oli alienilla todella vähän. Nyt todella toivon, että tulos on normaali, koska en ole enää varma pystynkö päästämään tyypistä irti jos jokin on vialla. Se oli niin söpö. Tämä taisi nyt olla se point of no return.
Peruin sitten yliopistojaksoni. Ohjaaja suhtautui asiaan oikein hyvin, onnitteli ja toivotti tervetulleeksi myöhemmin. Vanhempani ja sisareni ottivat asian vastaan innostuneesti, joskin asiassa on heillekin melkoisesti sulateltavaa. Kerroin asiasta myös duunipaikkani esimiehistölle, mutta heistä kukaan ei vielä vastannut. Otin hiljaisuuden myöntymisen merkkinä, kuten yleensä meidän pomoportaan kanssa kannattaa tehdä.
Nyt olen aivan järkyttävän väsynyt, mutta stressi helpotti hirveästi kun sain asiat järjestykseen. Lisäksi alienilla on nyt jonkinlaiset kasvot. En ole ihan varma, onko se hyvä vai huono asia, mutta näin asia nyt on. Ensimmäinen kolmannes loppui virallisesti eilen kun siirryin viikolle 13. Pahoinvointia on ollut edelleen, mutta se on alkanut selvästi helpottaa. Väsymystä on enemmän kuin tarpeeksi. En edelleenkään ole jaksanut kuntoilla säännöllisesti, mutta nyt en oikein enää jaksa edes välittää. Olkoot. Raskaus on edelleen kokemuksena aika 1/5, en suosittelisi, mutta nyt tunnelin päässä siirtää jo hyvinkin tavoiteltavan oloinen palkinto. Näkisin mielelläni alienin ihan livenäkin.
lauantai 21. toukokuuta 2016
keskiviikko 11. toukokuuta 2016
Siivousoperaatio
Päätin hetken mielijohteesta siivota vaatekaapin ja laittaa ylimääräiset vaatteet pois. Mielijohde juonti juurensa siitä hyvin tyypillisestä tilanteesta, jossa yritin etsiä housupinosta juuri niitä yksiä tiettyjä housuja ja totesin, että käteen alkoi osuta löytöjä jostain jurakauden ajoilta. Etsimäni housut löytyivät lopulta pyykkikorista, luontaisesti. Vaikka vaatekaapissa olisi miten monet housut, päädyn yleensä käyttämään niistä vain paria kolmea.
Siispä siivoamaan. Ensimmäisenä hoksasin hyvin ennakoitavissa olevan mutta silti ärsyttävän yksityiskohdan: en mahdu suurimpaan osaan kaapissa olevista housuista. Asia ei onneksi tullut sokkina, koska painoni on alkuraskauden aikana noussut melkein seitsemän kiloa. Olen ensimmäistä kertaa reippaasti yli vuosikymmeneen painoindeksiltäni lihava enkä ylipainoinen. Sen havaitseminen söi naista aika pahasti.
Tilitin asiasta yhdelle loistoystävälleni, joka kohautti olkiaan ja totesi että sitä ne hormonit teettää. Siitä hänelle iso kiitos, sillä se helpotti oloani todella paljon. Alkuraskaus on ollut aika haastavaa väsymyksen ja pahoinvoinnin kanssa, enkä ole pystynyt liikkumaan yhtä paljon kuin aikaisemmin. Olen yrittänyt syödä yhtä terveellisesti kuin aikaisemmin, pahoinvoinnin sallimissa rajoissa, mutta perse senkun leviää, pahimmillaan yli kilon kahdessa päivässä (en tiennyt semmoisen olevan edes mahdollista). Olen niin tottunut kokemaan syyllisyyttä painostani ja tuntemaan itseni laiskaksi ja huonoksi ihmiseksi, että alitajuisesti aloin automaattisesti syyttämään itseäni lihomisesta. En jotenkin itse ollut osannut syyttää muuttunutta hormonitoimintaa, en vaikka tiesin niin käyvän. Nyt kun syypää on tiedossa eikä sille voi mitään, asian kanssa on vähän helpompi elää. Mutta se ei poista liian pienten housujen vitutusta.
Luultavasti jokainen meistä on joskus kokenut sen tunteen, kun yrittää vetää vähän vanhemmat housut jalkaan ja toteaa, että ne eivät vain sovi. Yleensä tilanne on nimenomaan se ikävämpi, eli housut ovat liian pienet. Ensin sitä yrittää väkisin vetää housut kiinni ja toivoo, että ne olisivat vain jotenkin jäykät. Sitten ne saa kiinni ja toteaa, ettei niiden kanssa pysyt olemaan. Tähän saattaa liittyä pakonomainen peilaaminen, kun oma minäkuva muuttuu hieman. Sitten alkaa armoton pohdinta realismin ja itsepetoksen välillä. Mitä jos vielä laihdun? Jos nyt aloitan laihiksen, niin näitä voi vielä pitää syksyllä/talvella/ensi kesäsä/kymmenen vuoden kuluttua. Uudet ovat niin kalliit ja pitäisi nähdä vaivaakin. Eihän näitä nyt roskiinkaan voi laittaa, hyviä housuja jne jne. Pohdinta on sitä intensiivisempää mitä kivempi vaate on kyseessä. Onneksi meillä on Kontti. Ja UFF. Ja Fida. Ja kaikki vastaavat ihanat hyväntekeväisyyskirppikset, jotka ottavat vastaan vaatteita ja ovat tehneet lahjoittamisen mahdollisimman helpoksi. Tällöin itsepetoksen voi korvata ajattelemalla tekevänsä hyvän työn lahjoittaessaan vaatteen kiertoon. Tämä on toki totta, mutta tietysti maailma resursseja tuhlaisi kaikkein vähiten jos ostaisi mahdollisimman vähän ja pitäisi vaatteensa loppuun.
Omasta kaapistani lähti puolet housuista. Havaitsin samalle, etten mahdu enää suosikkifarkkuihini, jotka olivat vielä vähän päälle kuukausi sitten juuri sopivat ja ehkä jopa hieman väljät. Ne saivat jäädä. Tosiasiassa en voi yhtään tietää minkä kokoinen tulen olemaan esimerkiksi vuoden kuluttua, mutta ainahan sitä saa toivoa.
Siispä siivoamaan. Ensimmäisenä hoksasin hyvin ennakoitavissa olevan mutta silti ärsyttävän yksityiskohdan: en mahdu suurimpaan osaan kaapissa olevista housuista. Asia ei onneksi tullut sokkina, koska painoni on alkuraskauden aikana noussut melkein seitsemän kiloa. Olen ensimmäistä kertaa reippaasti yli vuosikymmeneen painoindeksiltäni lihava enkä ylipainoinen. Sen havaitseminen söi naista aika pahasti.
Tilitin asiasta yhdelle loistoystävälleni, joka kohautti olkiaan ja totesi että sitä ne hormonit teettää. Siitä hänelle iso kiitos, sillä se helpotti oloani todella paljon. Alkuraskaus on ollut aika haastavaa väsymyksen ja pahoinvoinnin kanssa, enkä ole pystynyt liikkumaan yhtä paljon kuin aikaisemmin. Olen yrittänyt syödä yhtä terveellisesti kuin aikaisemmin, pahoinvoinnin sallimissa rajoissa, mutta perse senkun leviää, pahimmillaan yli kilon kahdessa päivässä (en tiennyt semmoisen olevan edes mahdollista). Olen niin tottunut kokemaan syyllisyyttä painostani ja tuntemaan itseni laiskaksi ja huonoksi ihmiseksi, että alitajuisesti aloin automaattisesti syyttämään itseäni lihomisesta. En jotenkin itse ollut osannut syyttää muuttunutta hormonitoimintaa, en vaikka tiesin niin käyvän. Nyt kun syypää on tiedossa eikä sille voi mitään, asian kanssa on vähän helpompi elää. Mutta se ei poista liian pienten housujen vitutusta.
Luultavasti jokainen meistä on joskus kokenut sen tunteen, kun yrittää vetää vähän vanhemmat housut jalkaan ja toteaa, että ne eivät vain sovi. Yleensä tilanne on nimenomaan se ikävämpi, eli housut ovat liian pienet. Ensin sitä yrittää väkisin vetää housut kiinni ja toivoo, että ne olisivat vain jotenkin jäykät. Sitten ne saa kiinni ja toteaa, ettei niiden kanssa pysyt olemaan. Tähän saattaa liittyä pakonomainen peilaaminen, kun oma minäkuva muuttuu hieman. Sitten alkaa armoton pohdinta realismin ja itsepetoksen välillä. Mitä jos vielä laihdun? Jos nyt aloitan laihiksen, niin näitä voi vielä pitää syksyllä/talvella/ensi kesäsä/kymmenen vuoden kuluttua. Uudet ovat niin kalliit ja pitäisi nähdä vaivaakin. Eihän näitä nyt roskiinkaan voi laittaa, hyviä housuja jne jne. Pohdinta on sitä intensiivisempää mitä kivempi vaate on kyseessä. Onneksi meillä on Kontti. Ja UFF. Ja Fida. Ja kaikki vastaavat ihanat hyväntekeväisyyskirppikset, jotka ottavat vastaan vaatteita ja ovat tehneet lahjoittamisen mahdollisimman helpoksi. Tällöin itsepetoksen voi korvata ajattelemalla tekevänsä hyvän työn lahjoittaessaan vaatteen kiertoon. Tämä on toki totta, mutta tietysti maailma resursseja tuhlaisi kaikkein vähiten jos ostaisi mahdollisimman vähän ja pitäisi vaatteensa loppuun.
Omasta kaapistani lähti puolet housuista. Havaitsin samalle, etten mahdu enää suosikkifarkkuihini, jotka olivat vielä vähän päälle kuukausi sitten juuri sopivat ja ehkä jopa hieman väljät. Ne saivat jäädä. Tosiasiassa en voi yhtään tietää minkä kokoinen tulen olemaan esimerkiksi vuoden kuluttua, mutta ainahan sitä saa toivoa.
torstai 28. huhtikuuta 2016
On sika kunnossa
... ja voimantunnossa ja voimantunnossa, nousee saparo innokkaasti. Olo ei enää ole niin ällöttävä jatkuvasti, joten olen jaksanut keskittyä vähän enemmän pohtimaan raskauden vaikutusta omaan kehoon ja etenkin siihen, miten voimakkaassa ristiriidassa se on länsimaisen kauneusihanteen kanssa. Yhdeksäs viikko alkaa olla loppusuoralla ja jo nyt näytän omasta mielestäni peiliin katsoessa rantautuneelta ryhävalaalta. Elimistö tuntuu keräävän hirveästi nestettä ja jenkkakahvat pursuilee. Plussana voitanee ottaa, että rinnat ovat kasvaneet ja pyöristyneet sangen miellyttävään muotoon.
Viime viikolla oli ensimmäinen neuvolakäynti. Totesin siellä punnituksessa lihoneeni neljä kiloa edellisestä kerrasta kun itseni punnitsin. Siitä on suunnilleen kolmisen kuukautta nyt, joten suurin osa painosta lienee kertynyt raskauden aikana. Se oli pienoinen sokki. Kuinka läskiksi sitä vielä muuttuu, jos nyt jo paino on noussut näin valtavasti? Neuvolahoitaja oli erittäin hienovarainen ja vältti todella taidokkaasti fat shamingin kertoessaan oikeasta ruokavaliosta ja raskausajan liikunnasta. Hoitaja myös kehotti liikkumaan juuri niinkuin parhaalta tuntuu. Ongelmana näin alkuraskaudesta tuntuu vain olevan, etten pysty liikkumaan ollenkaan, koska olen niin väsynyt ja pahoinvoiva. Ehkä liikkumattomuuskin lasketaan liikkumiseen siten kuin parhaalta tuntuu, vai?
Olen yrittänyt tolkuttaa itselleni, että kyse on fysiologisesta prosessista, johon liittyy rasvan lisäksi paljon nesteen kertymistä. Rasvan kertyminen on luonnollista, koska elimistö valmistautuu imettämisen aiheuttamaan lisääntyneeseen ravinnontarpeeseen keräämällä varaenergiaa. Se on aivan normaalia ja näin sen kuuluukin mennä. Nyt ei tuijoteta kiloja. Laihtua ehtii koko loppuelämän. On kuitenkin todella vaikea päästä eroon länsimaisen kulttuurin laihuus- ja terveysihanteesta, kun on koko elämänsä elänyt sille altistavan propagandan alaisena. Olen ollut ylipainoinen koko elämäni, välillä jopa lihava. Nyt kun vihdoinkin olin oppinut hyväksymään itseni normaalia isompana mutta tietynpainoisena, kaikki hyväksynnän eteen tehty työ tuntuu valuvan hukkaan, kun paino nousee kohisten eikä asialle voi mitään.
Kaikkein eniten feministinä tilanteessa suututtaa oma asenne. Olen yrittänyt päästä eroon ajattelumallista, jossa painolla olisi mitään merkitystä niin kauan kuin ihminen on terve ja hyväkuntoinen. Itse olen molempia. Luulin jo päässeeni ajattelutavasta eroon, mutta nyt saan itseni jatkuvasti kiinni rutistelemassa läskejäni ja toivomassa, että ne häviäisivät jonnekin. Mietin kaiholla juuri ostamiani täydellisesti sopivia farkkuja, joita en voi nyt pitää päälläni pitkään aikaan.
Fat shaming on yhteiskuntamme syöpä, tai ainakin yksi niistä. Läskille naureskelu ja lihavien leimaaminen laiskoiksi, heikoiksi ja huonoiksi ihmisiksi johtaa todella vääristyneeseen kuvaan normaalista. Itse olen akateeminen ihminen ja ymmärrän raskauslihomisen taustan ja silti sitä on vaikea hyväksyä. Voin vain kuvitella miten vaikealta tilanne tuntuu jollekin, jonka minä-kuva on vielä itseänikin kehnompi ja joka on varustettu puutteellisemmilla tiedoilla.
Niin ja sitten on se liikunta. Aloitin tänään pitkästä aikaa jumppaamisen Wii Fitillä, koska keskivartalon lihaksia olisi hyvä vahvistaa synnyttämistä varten. Ennen jumppaamisen aloittamista lueskelin raskausaikaisia liikuntasuosituksia ja yllätyin aika voimakkaasti. Suositus on 30 minuuttia liikuntaa päivässä vähintään 10 minuutin sarjoissa ja 2 ½ tuntia viikossa. Se kuulostaa todella vähältä! Ja tässä valossa oma liikunnallisuuteni kuulostaa todella kovalta, koska kävelen tai pyöräilen yleensä vähintään 5 tuntia viikossa, yleensä enemmänkin. Media ja yleinen käsitys tuntuu kuitenkin olevan, että olet rapakunnossa jos et käy kuntosalilla vähintään 6 päivänä viikossa ja juokse siihen päälle kymmenen kilometrin lenkkiä. Tässä varmasti olisikin ratkaisu ihmisten liikkumattomuuteen. 10 minuuttia tarkoittaan kevyttä korttelin ympäri kävelyä kolme kertaa päivässä. Varmasti suurin osa meistä pystyy siihen. Miksi terveyslehdet eivät kuitenkaan suosittele jotain tämän kaltaista.
Päätin tosiaan ottaa läskistä selviytymisen voimabiisiksi ja selviytymisoppaaksi paksunaolon aikana M. A. Nummisen Ollaan eläimiä. Ensimmäinen säkeistö saa olla ohjeena kuntoilun kanssa:
"On sika kunnossa, on sika kunnossa,
Sika kuntoilee useasti
Ja voiman tunnossa ja voiman tunnossa,
nousee saparo innokkasti."
Seuraava säkeistö olkoot oppaana syömisen kanssa:
"On joku sikana, on joku sikana,
joku riemuissaan porsastelee
Ei siinä vikana, oo mitään vikana
vaik joku muu sitä karsastelee."
Ja kolmas säkeistö olkoot oppaana asenteen kanssa:
"On puhe totista, on puhe totista
vaan sika harvoin on vakavana
Ja antaa lotista, veden lotista
Sika pysyy ilon jakajana."
Eläimeksi syntyy, eläimeksi kasvaa ja eläimenä pysyy
Eläin on jes söör, eläin on jes söör, ollaan eläimiä. (Eikä piitata fysiologian vastaisista kauneusihanteista.)
Viime viikolla oli ensimmäinen neuvolakäynti. Totesin siellä punnituksessa lihoneeni neljä kiloa edellisestä kerrasta kun itseni punnitsin. Siitä on suunnilleen kolmisen kuukautta nyt, joten suurin osa painosta lienee kertynyt raskauden aikana. Se oli pienoinen sokki. Kuinka läskiksi sitä vielä muuttuu, jos nyt jo paino on noussut näin valtavasti? Neuvolahoitaja oli erittäin hienovarainen ja vältti todella taidokkaasti fat shamingin kertoessaan oikeasta ruokavaliosta ja raskausajan liikunnasta. Hoitaja myös kehotti liikkumaan juuri niinkuin parhaalta tuntuu. Ongelmana näin alkuraskaudesta tuntuu vain olevan, etten pysty liikkumaan ollenkaan, koska olen niin väsynyt ja pahoinvoiva. Ehkä liikkumattomuuskin lasketaan liikkumiseen siten kuin parhaalta tuntuu, vai?
Olen yrittänyt tolkuttaa itselleni, että kyse on fysiologisesta prosessista, johon liittyy rasvan lisäksi paljon nesteen kertymistä. Rasvan kertyminen on luonnollista, koska elimistö valmistautuu imettämisen aiheuttamaan lisääntyneeseen ravinnontarpeeseen keräämällä varaenergiaa. Se on aivan normaalia ja näin sen kuuluukin mennä. Nyt ei tuijoteta kiloja. Laihtua ehtii koko loppuelämän. On kuitenkin todella vaikea päästä eroon länsimaisen kulttuurin laihuus- ja terveysihanteesta, kun on koko elämänsä elänyt sille altistavan propagandan alaisena. Olen ollut ylipainoinen koko elämäni, välillä jopa lihava. Nyt kun vihdoinkin olin oppinut hyväksymään itseni normaalia isompana mutta tietynpainoisena, kaikki hyväksynnän eteen tehty työ tuntuu valuvan hukkaan, kun paino nousee kohisten eikä asialle voi mitään.
Kaikkein eniten feministinä tilanteessa suututtaa oma asenne. Olen yrittänyt päästä eroon ajattelumallista, jossa painolla olisi mitään merkitystä niin kauan kuin ihminen on terve ja hyväkuntoinen. Itse olen molempia. Luulin jo päässeeni ajattelutavasta eroon, mutta nyt saan itseni jatkuvasti kiinni rutistelemassa läskejäni ja toivomassa, että ne häviäisivät jonnekin. Mietin kaiholla juuri ostamiani täydellisesti sopivia farkkuja, joita en voi nyt pitää päälläni pitkään aikaan.
Fat shaming on yhteiskuntamme syöpä, tai ainakin yksi niistä. Läskille naureskelu ja lihavien leimaaminen laiskoiksi, heikoiksi ja huonoiksi ihmisiksi johtaa todella vääristyneeseen kuvaan normaalista. Itse olen akateeminen ihminen ja ymmärrän raskauslihomisen taustan ja silti sitä on vaikea hyväksyä. Voin vain kuvitella miten vaikealta tilanne tuntuu jollekin, jonka minä-kuva on vielä itseänikin kehnompi ja joka on varustettu puutteellisemmilla tiedoilla.
Niin ja sitten on se liikunta. Aloitin tänään pitkästä aikaa jumppaamisen Wii Fitillä, koska keskivartalon lihaksia olisi hyvä vahvistaa synnyttämistä varten. Ennen jumppaamisen aloittamista lueskelin raskausaikaisia liikuntasuosituksia ja yllätyin aika voimakkaasti. Suositus on 30 minuuttia liikuntaa päivässä vähintään 10 minuutin sarjoissa ja 2 ½ tuntia viikossa. Se kuulostaa todella vähältä! Ja tässä valossa oma liikunnallisuuteni kuulostaa todella kovalta, koska kävelen tai pyöräilen yleensä vähintään 5 tuntia viikossa, yleensä enemmänkin. Media ja yleinen käsitys tuntuu kuitenkin olevan, että olet rapakunnossa jos et käy kuntosalilla vähintään 6 päivänä viikossa ja juokse siihen päälle kymmenen kilometrin lenkkiä. Tässä varmasti olisikin ratkaisu ihmisten liikkumattomuuteen. 10 minuuttia tarkoittaan kevyttä korttelin ympäri kävelyä kolme kertaa päivässä. Varmasti suurin osa meistä pystyy siihen. Miksi terveyslehdet eivät kuitenkaan suosittele jotain tämän kaltaista.
Päätin tosiaan ottaa läskistä selviytymisen voimabiisiksi ja selviytymisoppaaksi paksunaolon aikana M. A. Nummisen Ollaan eläimiä. Ensimmäinen säkeistö saa olla ohjeena kuntoilun kanssa:
"On sika kunnossa, on sika kunnossa,
Sika kuntoilee useasti
Ja voiman tunnossa ja voiman tunnossa,
nousee saparo innokkasti."
Seuraava säkeistö olkoot oppaana syömisen kanssa:
"On joku sikana, on joku sikana,
joku riemuissaan porsastelee
Ei siinä vikana, oo mitään vikana
vaik joku muu sitä karsastelee."
Ja kolmas säkeistö olkoot oppaana asenteen kanssa:
"On puhe totista, on puhe totista
vaan sika harvoin on vakavana
Ja antaa lotista, veden lotista
Sika pysyy ilon jakajana."
Eläimeksi syntyy, eläimeksi kasvaa ja eläimenä pysyy
Eläin on jes söör, eläin on jes söör, ollaan eläimiä. (Eikä piitata fysiologian vastaisista kauneusihanteista.)
keskiviikko 20. huhtikuuta 2016
Raskauspahoinvoinnista
Se on paskaa. Siinä se lyhykäisyydessään. Itse en tiennyt juuri mitään koko asiasta etukäteen, ennen kuin se iski kaikessa vittumaisuudessaan. Koska raskauspahoinvointia kutsutaan myös aamupahoinvoinniksi, elin siinä harhaisessa luulossa, että aamulla on huono olo ja sitten se menee ohi. Nope. Ei mene. Lukuunottamatta niitä ihania hetkiä, jolloin on juuri heräämässä eikä ole vielä oikein tajunnut missä on.
Raskauspahoinvointi tuntuu samalta kuin olisi tulossa migreeni. Etoo. Kaikki ällöttää ja vituttaa. Varsinkin hajut. Pahat hajut, liian voimakkaat hajut, keinotekoiset hajut, eritteiden hajut, melkein kaikki mahdolliset hajut. Suurin osa ruuista on täysi no-no. En voisi edes kuvitellakaan syöväni esimerkiksi mitään makeaa (yök), kermaista (hyi), voimakkaasti maustettua (hapanta currya lukuunottamatta) tai oikeastaan juuri mitään muuta kuin viiliä ja hedelmiä. Kaikkein inhottavinta tässä pahoinvoinnissa kuitenkin on se fakta, että se vain pahenee jos ei syö mitään. Joten päivät kuluvat pohdiskelle, mitähän hittoa sitä nyt kykenisi survomaan kurkustaan alas. Viilin ja hedelmien lisäksi siis. Ne ei oikein riitä.
Meillä olisi kotona pahoinvoinninestolääkettä, mutta en ole uskaltanut syödä sitä, koska pakkausseloste kehottaa raskaana olevia keskustelemaan lääkärin kanssa ennen sen ottamista. Neuvolasivustot kehottaa lähinnä puremaan hammasta ja kestämään. Sekä harrastamaan liikuntaa ja syömään sitrushedelmiä. Kaikki nämä kolme tuntuvat olevan hyvin tyypillisiä terveysohjeita naisille lähes missä tahansa tilanteessa. Kuukautiskipuja? Liikunta auttaa. Ei ne niin pahat ole. Älä valita. Vaginakipuja yhdynnässä? Harrasta vähän liikuntaa. Ei se niin pahalta voi tuntua. Ota sitruuna. Raskaana? Käy punttiksella ja syö mandariini, kaikki muutkin kestää valittamatta.
Yleensä haistattelen ohjeille, kiroilen vähän, otan lääkettä ja jatkan eteenpäin. Omapahan on valintani. Mutta nyt tilanne on vähän toinen. Elimistöstäni on riippuvainen joku toinenkin, joka saattaa kärsiä valinnoistani. Siksi yritän tällä kertaa purra hammasta, kun ohjeet kerran käskevät. Enkä onnistu siinä kovin hyvin. Sen lisäksi, että voin koko ajan pahoin, olen jatkuvasti väsynyt enkä saa aikaan mitään, jos ei ole pakko. Normaalisti stressaisin hoitamattomista asioista, mutta nyt ne ei edes kiinnosta sen vertaa että viitsisin stressaantua. Se on vähän pelottavaa. Seksi ei kiinnosta yhtään. Ja pelkään koko ajan hylkiväni miestäni, joka yrittää kaikkensa ollakseen ystävällinen ja hellä. Siitä iso kiitos hänelle. Se merkitsee hyvin paljon, vaikkei se ehkä näy juuri nyt päälle. Nämä kaikki ovat käsittääkseni aivan normaaleja raskauden sivuoireita, mutta se ei tee niistä yhtään sen vähemmän inhottavia. Toistaiseksi raskaus on kokemuksena 1/5, en suosittele. En kestäisi tätä hetkeäkään, jos kyse olisi mistään vähemmän isosta ja tärkeästä asiasta.
Jokin aika sitten luulin keksineeni ratkaisun: kuivattu inkivääri! Se on ollut yksi paheistani jo pitkään ja se kuulemma helpottaa pahoinvointia. Sitten luin tämän Eviran ystävällisen listauksen asioista, joita ei pidä syödä jos on raskaan. Siellä komeilee erillisenä kohtanaan "inkiväärivalmisteet", joihin oletan kuivatun inkiväärin kuuluvan. Käyttöä ei suositella. Sisältää haitallisia aineita, turvallisesta käytöstä ei tietoa. Selvä. Osaa listan asioista osasin jo odottaa, koska tiesin esimerkiksi listerian (raaka kala ja liha, pastöroimaton maito, huonosti kuumennetut tai raa'at pakasteet) ja toksoplasman (huonosti kypsennetty liha, erityisesti riista) riskeistä. Listalla on kuitenkin mm. merilevä, joka oli pienoinen yllätys. Suureksi harmiksi totesin, että lempiruokani sushi on aivan totaalisen pannassa. Täysin. Ei palastakaan sushia yhdeksään kuukauteen. Tästä tulee vielä pitkä vuosi.
Ja kaiken päälle tulee vielä joka puolelta päälle kaatuva terveysvalitus. Yleensä en ole hirveän nokonuuka siitä, mitä suuhuni laitan. Mutta nyt pieni terveysnatsi pääni sisällä kitisee jatkuvasti, että pitää muistaa syödä paljon kasviksia, pehmeitä rasvoja ja kuituja. Se saa minut väkisin pureskelemaan ja nielemään parsakaalia, vaikka se etoo. (Yleensä kyllä pidän parsakaalista hyvin paljon, mutta nyt se ei jotenkin maistu yhtään hyvältä.) Sama terveysnatsi vikisee, etten liiku tarpeeksi. En varmasti liikukaan. Yleensä olen himopyöräilijä ja ulkona olisi kausi kauneimmillaan. Mutta kun tämä helkatin pahoinvointi ei anna hetkeksikään rauhaa, vaan haluaa mukaan myös pyörälenkeille. Yritä siinä nauttia vauhdin hurmasta ja endorfiiniryöpystä kun koko ajan pyörryttää ja ketuttaa. Liikunta ei yllättäen yhtään auta tähänkään vaivaan. Ei se ikinä auta mihinkään.
Ja sitten on vielä sisäinen viherpiipertäjäni. Pidän itseäni hyvin tiedostavana kuluttajana. Syön yleensä tosi harvoin lihaa. Yleensä noudatan lakto-ovo-pesco-vegaanista dieettia ja taputan itseäni selkään, jos tekemäni ruoka onkin sattumalta vegaania. Tai lähiruokaa. Tai molempia. Kasvishernekeitto on yksi hyvä esimerkki. Yritän välttää palmuöljyä, ostan Reilun kaupan kahvia ja kiinnitän huomiota suklaan sertifikaatteihin. Nyt olen kuitenkin joutunut luopumaan suuresta osasta pyhiä periaatteitani pystyäkseni syömään ylipäätään. Umaami ja suola ovat ne maut, jota pahoinvoiva elimistöni tuntuu sietävän kaikkein parhaiten. Niitähän löytyy esimerkiksi lihasta. Ja pikanuudeleista. Jälkimmäisissä on palmuöljyä. Lisäksi koen jonkinasteista himoa juustohampurilaisiin. Se sotii sekä sisäisen terveysnatsini että viherpiipertäjäni järjen ääntä vastaan.
Mieheni yritti tehdä oloani paremmaksi ja huomautti, että jos jollakin ihmisryhmällä on oikeus syödä lihaa, se on raskaana olevat naiset. Se saattaa pitää paikkansa. Ongelma taitaa olla siinä, etten ole tottunut luistamaan periaatteistani tai mieltää itseäni yhtenä ihmiskunnan heikoista yksilöistä, joista pitäisi kantaa erityishuolta. Yleensä pidän ruokavalioni ongelmitta, pyöräilen 25 kilsaa päivässä kuin tyhjää vain ja nauran autoileville möhömahoille, jotka roudaavat HK:n sinistä kotiin automarketista pysähtyen välillä mäkkärin autokaistalla. Nyt löydän itseni sieltä mäkin autokaistalta.
Olen yrittänyt tolkuttaa itselleni, että tämä ei ole loppuelämä. Tämä on väliaikaista. Se menee ohi. Odotahan vaan, niin jouluna syödään kilotolkulla sushia, luomuhomejuustoa ja lakritsia ja huuhdotaan se alas vähintään kymmenellä kupillisella kahvia (Eviran suositus raskaana oleville on kaksi kuppia päivässä), eikä sen jälkeen syödä ainakaan vuoteen yhtäkään lihatuotetta. Ja poltetaan raskauskilot pyöräilemällä ja nauretaan taas ruuhkassa junnaaville möhömahoille. Mutta pessimisti sisälläni laskee viikkoja ja toteaa niitä olevan auttamatta useampia edessä kuin takana. Pahoinvoinnin pitäisi kuulemma helpottaa ensimmäisen kolmanneksen jälkeen. Todellakin toivon, ettei tämä ole taas yksi niistä valheista, joilla naisia yritetään huijata piilottamaan ikävä olonsa ja puremaan hammasta.
Raskauspahoinvointi tuntuu samalta kuin olisi tulossa migreeni. Etoo. Kaikki ällöttää ja vituttaa. Varsinkin hajut. Pahat hajut, liian voimakkaat hajut, keinotekoiset hajut, eritteiden hajut, melkein kaikki mahdolliset hajut. Suurin osa ruuista on täysi no-no. En voisi edes kuvitellakaan syöväni esimerkiksi mitään makeaa (yök), kermaista (hyi), voimakkaasti maustettua (hapanta currya lukuunottamatta) tai oikeastaan juuri mitään muuta kuin viiliä ja hedelmiä. Kaikkein inhottavinta tässä pahoinvoinnissa kuitenkin on se fakta, että se vain pahenee jos ei syö mitään. Joten päivät kuluvat pohdiskelle, mitähän hittoa sitä nyt kykenisi survomaan kurkustaan alas. Viilin ja hedelmien lisäksi siis. Ne ei oikein riitä.
Meillä olisi kotona pahoinvoinninestolääkettä, mutta en ole uskaltanut syödä sitä, koska pakkausseloste kehottaa raskaana olevia keskustelemaan lääkärin kanssa ennen sen ottamista. Neuvolasivustot kehottaa lähinnä puremaan hammasta ja kestämään. Sekä harrastamaan liikuntaa ja syömään sitrushedelmiä. Kaikki nämä kolme tuntuvat olevan hyvin tyypillisiä terveysohjeita naisille lähes missä tahansa tilanteessa. Kuukautiskipuja? Liikunta auttaa. Ei ne niin pahat ole. Älä valita. Vaginakipuja yhdynnässä? Harrasta vähän liikuntaa. Ei se niin pahalta voi tuntua. Ota sitruuna. Raskaana? Käy punttiksella ja syö mandariini, kaikki muutkin kestää valittamatta.
Yleensä haistattelen ohjeille, kiroilen vähän, otan lääkettä ja jatkan eteenpäin. Omapahan on valintani. Mutta nyt tilanne on vähän toinen. Elimistöstäni on riippuvainen joku toinenkin, joka saattaa kärsiä valinnoistani. Siksi yritän tällä kertaa purra hammasta, kun ohjeet kerran käskevät. Enkä onnistu siinä kovin hyvin. Sen lisäksi, että voin koko ajan pahoin, olen jatkuvasti väsynyt enkä saa aikaan mitään, jos ei ole pakko. Normaalisti stressaisin hoitamattomista asioista, mutta nyt ne ei edes kiinnosta sen vertaa että viitsisin stressaantua. Se on vähän pelottavaa. Seksi ei kiinnosta yhtään. Ja pelkään koko ajan hylkiväni miestäni, joka yrittää kaikkensa ollakseen ystävällinen ja hellä. Siitä iso kiitos hänelle. Se merkitsee hyvin paljon, vaikkei se ehkä näy juuri nyt päälle. Nämä kaikki ovat käsittääkseni aivan normaaleja raskauden sivuoireita, mutta se ei tee niistä yhtään sen vähemmän inhottavia. Toistaiseksi raskaus on kokemuksena 1/5, en suosittele. En kestäisi tätä hetkeäkään, jos kyse olisi mistään vähemmän isosta ja tärkeästä asiasta.
Jokin aika sitten luulin keksineeni ratkaisun: kuivattu inkivääri! Se on ollut yksi paheistani jo pitkään ja se kuulemma helpottaa pahoinvointia. Sitten luin tämän Eviran ystävällisen listauksen asioista, joita ei pidä syödä jos on raskaan. Siellä komeilee erillisenä kohtanaan "inkiväärivalmisteet", joihin oletan kuivatun inkiväärin kuuluvan. Käyttöä ei suositella. Sisältää haitallisia aineita, turvallisesta käytöstä ei tietoa. Selvä. Osaa listan asioista osasin jo odottaa, koska tiesin esimerkiksi listerian (raaka kala ja liha, pastöroimaton maito, huonosti kuumennetut tai raa'at pakasteet) ja toksoplasman (huonosti kypsennetty liha, erityisesti riista) riskeistä. Listalla on kuitenkin mm. merilevä, joka oli pienoinen yllätys. Suureksi harmiksi totesin, että lempiruokani sushi on aivan totaalisen pannassa. Täysin. Ei palastakaan sushia yhdeksään kuukauteen. Tästä tulee vielä pitkä vuosi.
Ja kaiken päälle tulee vielä joka puolelta päälle kaatuva terveysvalitus. Yleensä en ole hirveän nokonuuka siitä, mitä suuhuni laitan. Mutta nyt pieni terveysnatsi pääni sisällä kitisee jatkuvasti, että pitää muistaa syödä paljon kasviksia, pehmeitä rasvoja ja kuituja. Se saa minut väkisin pureskelemaan ja nielemään parsakaalia, vaikka se etoo. (Yleensä kyllä pidän parsakaalista hyvin paljon, mutta nyt se ei jotenkin maistu yhtään hyvältä.) Sama terveysnatsi vikisee, etten liiku tarpeeksi. En varmasti liikukaan. Yleensä olen himopyöräilijä ja ulkona olisi kausi kauneimmillaan. Mutta kun tämä helkatin pahoinvointi ei anna hetkeksikään rauhaa, vaan haluaa mukaan myös pyörälenkeille. Yritä siinä nauttia vauhdin hurmasta ja endorfiiniryöpystä kun koko ajan pyörryttää ja ketuttaa. Liikunta ei yllättäen yhtään auta tähänkään vaivaan. Ei se ikinä auta mihinkään.
Ja sitten on vielä sisäinen viherpiipertäjäni. Pidän itseäni hyvin tiedostavana kuluttajana. Syön yleensä tosi harvoin lihaa. Yleensä noudatan lakto-ovo-pesco-vegaanista dieettia ja taputan itseäni selkään, jos tekemäni ruoka onkin sattumalta vegaania. Tai lähiruokaa. Tai molempia. Kasvishernekeitto on yksi hyvä esimerkki. Yritän välttää palmuöljyä, ostan Reilun kaupan kahvia ja kiinnitän huomiota suklaan sertifikaatteihin. Nyt olen kuitenkin joutunut luopumaan suuresta osasta pyhiä periaatteitani pystyäkseni syömään ylipäätään. Umaami ja suola ovat ne maut, jota pahoinvoiva elimistöni tuntuu sietävän kaikkein parhaiten. Niitähän löytyy esimerkiksi lihasta. Ja pikanuudeleista. Jälkimmäisissä on palmuöljyä. Lisäksi koen jonkinasteista himoa juustohampurilaisiin. Se sotii sekä sisäisen terveysnatsini että viherpiipertäjäni järjen ääntä vastaan.
Mieheni yritti tehdä oloani paremmaksi ja huomautti, että jos jollakin ihmisryhmällä on oikeus syödä lihaa, se on raskaana olevat naiset. Se saattaa pitää paikkansa. Ongelma taitaa olla siinä, etten ole tottunut luistamaan periaatteistani tai mieltää itseäni yhtenä ihmiskunnan heikoista yksilöistä, joista pitäisi kantaa erityishuolta. Yleensä pidän ruokavalioni ongelmitta, pyöräilen 25 kilsaa päivässä kuin tyhjää vain ja nauran autoileville möhömahoille, jotka roudaavat HK:n sinistä kotiin automarketista pysähtyen välillä mäkkärin autokaistalla. Nyt löydän itseni sieltä mäkin autokaistalta.
Olen yrittänyt tolkuttaa itselleni, että tämä ei ole loppuelämä. Tämä on väliaikaista. Se menee ohi. Odotahan vaan, niin jouluna syödään kilotolkulla sushia, luomuhomejuustoa ja lakritsia ja huuhdotaan se alas vähintään kymmenellä kupillisella kahvia (Eviran suositus raskaana oleville on kaksi kuppia päivässä), eikä sen jälkeen syödä ainakaan vuoteen yhtäkään lihatuotetta. Ja poltetaan raskauskilot pyöräilemällä ja nauretaan taas ruuhkassa junnaaville möhömahoille. Mutta pessimisti sisälläni laskee viikkoja ja toteaa niitä olevan auttamatta useampia edessä kuin takana. Pahoinvoinnin pitäisi kuulemma helpottaa ensimmäisen kolmanneksen jälkeen. Todellakin toivon, ettei tämä ole taas yksi niistä valheista, joilla naisia yritetään huijata piilottamaan ikävä olonsa ja puremaan hammasta.
sunnuntai 17. huhtikuuta 2016
Mitä hittoa tulikaan tehtyä?
Taidan olla raskaana. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä. Edellisistä kuukautisista on melkein kaksi kuukautta ja raskaustestin molemmat liuskat näyttivät positiivista. Onneksi niitä on kaksi, siitä suuri kiitos testien valmistajille. Kaikki muutkin ulkoiset ja sisäiset raskauden merkit osoittavat mitä suurimmassa määrin, että olen raskaana. Ajatus on kuitenkin niin iso ja pelottava, etten uskalla vieläkään ilmaista asiaa faktana. Lauseeseen on pakko jättää jokin sense of doubt. Taidan olla. Nyt näyttäisi siltä että. Voipi olla että.
Työni puolesta olen tottunut elämään maailmassa, jossa ei ole absoluuttisia totuuksia ja kaikki voikin olla jotain ihan muuta kuin miltä näyttää. Siksi en uskalla vielä myöntää asiaa täysin edes itselleni. Moni asia voi mennä pieleen. Kolmasosa raskauksista päättyy keskenmenoon ensimmäisellä kolmanneksella. Sikiönkehitys menee pieleen ja kohdun vallannut katkarapu onkin elinkelvoton. Luonto hoitaa. Tai sitten ei, mutta neuvolajärjestelmän rakenneultrassa havaitaan jotain epänormaalia. Tästä ollaan montaa mieltä, mutta itse olen päättänyt, että jos sikiöllä on vakavia kehitysvaurioita, se saa mennä. En koe itseäni tarpeeksi vahvaksi olemaan kehitysvammaisen ihmisen vanhempi. Senkin vuoksi en ole vielä uskaltanut myöntää asiaa itselleni, saati kutsua katkarapuani vauvaksi tai lapseksi. Teknisestihän se ei edes ole sitä, sillä jos olen itse laskenut viikot oikein, kyseessä on vielä ensi viikon alkio. Sen jälkeen katkaravusta tulee sikiö. Vauvaksi se muuttuu vasta syntyessään onnistuneesti.
Näin ei varsinaisesti pitänyt käydä. Lopetimme mieheni kanssa ehkäisyn käytön kolme tai neljä vuotta sitten ajatuksella, että lapsi tulee jos on tullakseen. Ei tullut. Googlasin sanan lapsettomuus ja selvitin, että jos raskautta ei ala kuulua viimeistään vuoden kuluttua, jotain voi hyvinkin olla pielessä. Emme aktiivisesti yrittäneet saada raskautta aluille, sillä kumpikaan meistä ei itseasiassa ollut edes varma, halusiko lapsia. Kaiketi taustalla oli se kuuluisa biologinen kello, jonka tikitys alkoi kuulua takaraivossa vääjäämättä kolmannenkymmenennen elinvuoden tienoolla. Päätimme jättää lapsiasiat kohtalon käsiin. Olisihan se pitänyt tietää, ettei kyseessä ole hyvä idea.
Jossain toisen vuoden puolivälissä aloin ajatella, ettei me vain voida saada lasta. Ajatus oli helpottava. Maailmankaikkeus oli ottanut päätöksen pois meidän käsistä. Biologista kelloa ei enää tarvinnut kuunnella. Elämä saattoi jatkua. Aloin jatko-opiskelemaan ja vaihdoin tämän vuoden alussa työpaikkaa. Pääsin unelmieni duuniin isoon firmaan, joka laajenee vauhdilla ja suorastaan vaatii kurssittautumaan, jatkokouluttautumaan ja oppimaan uutta. Yliopiston puolen vuoden harjoittelujakso olisi edessä elokuusta alkaen. Hakisin sieltä vauhtia ja suorittaisin seuraavan vuonna jatko-opinnot loppuun. Sen jälkeen vain taivas olisi rajana. Juuri tätä kohtalo oli odottanutkin ivallinen virne naamallaan.
Meni pari viikkoa, ennen kuin tajusin ihmetellä kuukautisten puuttumista. En ole koskaan osannut pitää niistä kirjaa. Tulevat kun tulevat. Samalla ihmettelin epämääräistä kehnoa oloa ja taivastelin, kuinka mahan tienoille kertyi nestettä vaikka söin terveellisesti ja liikuin. Ihan kuin rinnatkin olisivat kasvaneet. Raskauden mahdollisuus tuli mieleen vasta äärimmäisen tylsässä koulutuksessa, johon osallistuin kollegani ja hyvän ystäväni kanssa. Kuiskasin asiasta kaverilleni ja mietin, voisinko syyttää stressiä. Kaverini ei osannut vastata, mutta näytti peukkua periaatteellemme jättää lastentulo sattuman käsiin. "Ei niitä ennenkään suunniteltu. Mukuloita tuli jos oli tullakseen, eikä siitä tehty numeroa. Paljon terveellisempi suhtautuminen jälkikasvuun kuin nykyajan vouhottaminen." Kaveristani tuli ensimmäinen, joka tiesi mahdollisuudesta, ja toinen joka tiesi raskaustestin tuloksen.
Kerroin asiasta miehelleni, kun pääsin kotiin. Seuraavana päivänä tein raskaustestin. Ja sitä seuraavana päivänä toisen. Sitten en osannutkaan päättää, pitäisikö kiroilla vai hihkua. Raskaus sotki kaikki hienot suunnitelmat kuluvalle vuodelle. Ja kuitenkin toisaalta taustalla tikitti taas se kirottu biologinen kello. Olen 32-vuotias. Jos ei nyt, niin sitten ei koskaan. Kouluttautua ehtii koko loppuelämän. Älkääkä käsittäkö väärin, abortti ei käynyt edes mielessä. Mutta olisi se nyt voinut päättää laittautua alulle vasta pari kuukautta myöhemmin.
Olemme kertoneet asiasta vasta parille luotettavalle, hyvälle ystävälle. Töissä en ole uskaltanut vielä hönkäistä halaistua sanaa, sillä tunnollisena työntekijänä koen itseni petturiksi. Kaikki hienot koulutussuunnitelmat lykkääntyvät vähintään puoli vuotta eteenpäin. Enkä uskalla edes kuvitella, millaisen sotkun tämä aiheuttaa yliopiston kanssa. Koeaikani päättyy kesäkuun alussa. Niihin aikoihin asia alkaa varmaankin olla niin itsestään selvä, että siitä on pakko kertoa. Ja siinä vaiheessa rakenneultratkin on tehty. Silloin uskallan ehkä jo myöntää asian itsellenikin. Jos siis kaikki on hyvin. En ole tämän vuoksi uskaltanut vielä puhua sukulaisillekaan, sillä en halua tuottaa pettymystä. Sen vuoksi kirjoitan tätä blogia. Koska tarvitsen jonkun tavan avautua ja kertoa asiasta maailmankaikkeudelle. Toivon mukaan anonyymiys suojaa sekä minua että katkarapua.
Työni puolesta olen tottunut elämään maailmassa, jossa ei ole absoluuttisia totuuksia ja kaikki voikin olla jotain ihan muuta kuin miltä näyttää. Siksi en uskalla vielä myöntää asiaa täysin edes itselleni. Moni asia voi mennä pieleen. Kolmasosa raskauksista päättyy keskenmenoon ensimmäisellä kolmanneksella. Sikiönkehitys menee pieleen ja kohdun vallannut katkarapu onkin elinkelvoton. Luonto hoitaa. Tai sitten ei, mutta neuvolajärjestelmän rakenneultrassa havaitaan jotain epänormaalia. Tästä ollaan montaa mieltä, mutta itse olen päättänyt, että jos sikiöllä on vakavia kehitysvaurioita, se saa mennä. En koe itseäni tarpeeksi vahvaksi olemaan kehitysvammaisen ihmisen vanhempi. Senkin vuoksi en ole vielä uskaltanut myöntää asiaa itselleni, saati kutsua katkarapuani vauvaksi tai lapseksi. Teknisestihän se ei edes ole sitä, sillä jos olen itse laskenut viikot oikein, kyseessä on vielä ensi viikon alkio. Sen jälkeen katkaravusta tulee sikiö. Vauvaksi se muuttuu vasta syntyessään onnistuneesti.
Näin ei varsinaisesti pitänyt käydä. Lopetimme mieheni kanssa ehkäisyn käytön kolme tai neljä vuotta sitten ajatuksella, että lapsi tulee jos on tullakseen. Ei tullut. Googlasin sanan lapsettomuus ja selvitin, että jos raskautta ei ala kuulua viimeistään vuoden kuluttua, jotain voi hyvinkin olla pielessä. Emme aktiivisesti yrittäneet saada raskautta aluille, sillä kumpikaan meistä ei itseasiassa ollut edes varma, halusiko lapsia. Kaiketi taustalla oli se kuuluisa biologinen kello, jonka tikitys alkoi kuulua takaraivossa vääjäämättä kolmannenkymmenennen elinvuoden tienoolla. Päätimme jättää lapsiasiat kohtalon käsiin. Olisihan se pitänyt tietää, ettei kyseessä ole hyvä idea.
Jossain toisen vuoden puolivälissä aloin ajatella, ettei me vain voida saada lasta. Ajatus oli helpottava. Maailmankaikkeus oli ottanut päätöksen pois meidän käsistä. Biologista kelloa ei enää tarvinnut kuunnella. Elämä saattoi jatkua. Aloin jatko-opiskelemaan ja vaihdoin tämän vuoden alussa työpaikkaa. Pääsin unelmieni duuniin isoon firmaan, joka laajenee vauhdilla ja suorastaan vaatii kurssittautumaan, jatkokouluttautumaan ja oppimaan uutta. Yliopiston puolen vuoden harjoittelujakso olisi edessä elokuusta alkaen. Hakisin sieltä vauhtia ja suorittaisin seuraavan vuonna jatko-opinnot loppuun. Sen jälkeen vain taivas olisi rajana. Juuri tätä kohtalo oli odottanutkin ivallinen virne naamallaan.
Meni pari viikkoa, ennen kuin tajusin ihmetellä kuukautisten puuttumista. En ole koskaan osannut pitää niistä kirjaa. Tulevat kun tulevat. Samalla ihmettelin epämääräistä kehnoa oloa ja taivastelin, kuinka mahan tienoille kertyi nestettä vaikka söin terveellisesti ja liikuin. Ihan kuin rinnatkin olisivat kasvaneet. Raskauden mahdollisuus tuli mieleen vasta äärimmäisen tylsässä koulutuksessa, johon osallistuin kollegani ja hyvän ystäväni kanssa. Kuiskasin asiasta kaverilleni ja mietin, voisinko syyttää stressiä. Kaverini ei osannut vastata, mutta näytti peukkua periaatteellemme jättää lastentulo sattuman käsiin. "Ei niitä ennenkään suunniteltu. Mukuloita tuli jos oli tullakseen, eikä siitä tehty numeroa. Paljon terveellisempi suhtautuminen jälkikasvuun kuin nykyajan vouhottaminen." Kaveristani tuli ensimmäinen, joka tiesi mahdollisuudesta, ja toinen joka tiesi raskaustestin tuloksen.
Kerroin asiasta miehelleni, kun pääsin kotiin. Seuraavana päivänä tein raskaustestin. Ja sitä seuraavana päivänä toisen. Sitten en osannutkaan päättää, pitäisikö kiroilla vai hihkua. Raskaus sotki kaikki hienot suunnitelmat kuluvalle vuodelle. Ja kuitenkin toisaalta taustalla tikitti taas se kirottu biologinen kello. Olen 32-vuotias. Jos ei nyt, niin sitten ei koskaan. Kouluttautua ehtii koko loppuelämän. Älkääkä käsittäkö väärin, abortti ei käynyt edes mielessä. Mutta olisi se nyt voinut päättää laittautua alulle vasta pari kuukautta myöhemmin.
Olemme kertoneet asiasta vasta parille luotettavalle, hyvälle ystävälle. Töissä en ole uskaltanut vielä hönkäistä halaistua sanaa, sillä tunnollisena työntekijänä koen itseni petturiksi. Kaikki hienot koulutussuunnitelmat lykkääntyvät vähintään puoli vuotta eteenpäin. Enkä uskalla edes kuvitella, millaisen sotkun tämä aiheuttaa yliopiston kanssa. Koeaikani päättyy kesäkuun alussa. Niihin aikoihin asia alkaa varmaankin olla niin itsestään selvä, että siitä on pakko kertoa. Ja siinä vaiheessa rakenneultratkin on tehty. Silloin uskallan ehkä jo myöntää asian itsellenikin. Jos siis kaikki on hyvin. En ole tämän vuoksi uskaltanut vielä puhua sukulaisillekaan, sillä en halua tuottaa pettymystä. Sen vuoksi kirjoitan tätä blogia. Koska tarvitsen jonkun tavan avautua ja kertoa asiasta maailmankaikkeudelle. Toivon mukaan anonyymiys suojaa sekä minua että katkarapua.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)