Viime viikko oli melkoista vuoristorataa. Alkuviikosta oli normaalia rajumpi työputki ja torstaina oli ensimmäinen ultrakäynti. Olimme jo aiemmin päättäneet, että raskaus tehdään semijulkiseksi jos ultrassa kaikki on kunnossa. Jos ei ole, raskaus saa päättyä ja yritetään myöhemmin uudelleen. Jälkimmäisen vaihtoehdon vuoksi olin ultraan asti pitänyt tunteeni tiukasti kurissa ja tukeutunut kylmiin faktoihin. Hyvin suuri osa raskauksista päättyy keskenmenoon ensimmäisellä kolmanneksella. Sikiö voi kuolla ja ultrassa saattaa löytyä vain jäänteet jo osittain keskenmenneestä raskaudesta. Sikiö saattaa olla pahasti viallinen. Esimerkiksi raajoja saattaa puuttua, sisäelimiä saattaa olla aivan väärissä paikoissa (jopa sikiön ulkopuolella), sydän voi olla aivan väärin kehittynyt jne. Tai sitten voi olla näkyvissä vakavaan kehitysvammaan viittaavaa niskaturvotusta.
Olin ennen ultraa todella ahdistunut. En oikeastaan sen vuoksi, että alienilla saattaisi olla jotain pielessä vaan siksi, että ultrassa selviäisi joudunko järjestämään elämäni aivan totaalisen uusiksi ja perumaan yliopiston harjoittelujakson (ja mitä ohjaajani siihen sanoisi, sillä perumisaikataulu tulisi olemaan yliopiston mittapuulla todella tiukka). Jännitin myös omille vanhemmilleni kertomista jostain syystä kohtuuttoman paljon. Lisäksi edellisenä iltana tappelimme vielä aviomiehen kanssa, koska olimme molemmat äärettömän väsyneitä pitkien työputkien vuoksi. En nukkunut yöllä juuri ollenkaan, koska olin niin ahdistunut.
Ultrassa koin muutaman nanosekunnin itseäni hämmentävää ahdistusta, kun kätilö etsi kohtua. Tajusin ensimmäistä kertaa myös vähän pelkääväni, että raskaudessa olisikin jotain vialla. Mutta sitten se löytyi: aivan täydellisen näköinen sikiö seisomassa päällään sisälläni. Kätilö napsautti dopplerin päälle ja sikiön sydänäänet kuuluivat aivan normaaleina. Hetken päästä tyyppi alkoi myös möyriä ja kääntyillä. Ja siinä vaiheessa aloin tajuamaan, että nyt on enää myöhäistä katua. Kiinnyin ruudulla möllöttävään epämääräisesti ihmistä muistuttavaan sikiön poikkileikkaukseen välittömästi. Se näytti niin valmiilta ja täydelliseltä jo nyt. Sydämessä oli neljä lokeroa, pallea oli ehjä, selkäranka näytti normaalilta, virtsarakossa oli nestettä ja kaikki raajat olivat täydelliset pieniä varpaita ja sormia myöten. Mitään normaalista poikkeavaa ei löytynyt ja laskettu aikakin osui aivan kohdilleen ultran perusteella.
Niskaturvotus tulkitaan vielä yhdessä verikoetuloksen kanssa, mutta sitä oli alienilla todella vähän. Nyt todella toivon, että tulos on normaali, koska en ole enää varma pystynkö päästämään tyypistä irti jos jokin on vialla. Se oli niin söpö. Tämä taisi nyt olla se point of no return.
Peruin sitten yliopistojaksoni. Ohjaaja suhtautui asiaan oikein hyvin, onnitteli ja toivotti tervetulleeksi myöhemmin. Vanhempani ja sisareni ottivat asian vastaan innostuneesti, joskin asiassa on heillekin melkoisesti sulateltavaa. Kerroin asiasta myös duunipaikkani esimiehistölle, mutta heistä kukaan ei vielä vastannut. Otin hiljaisuuden myöntymisen merkkinä, kuten yleensä meidän pomoportaan kanssa kannattaa tehdä.
Nyt olen aivan järkyttävän väsynyt, mutta stressi helpotti hirveästi kun sain asiat järjestykseen. Lisäksi alienilla on nyt jonkinlaiset kasvot. En ole ihan varma, onko se hyvä vai huono asia, mutta näin asia nyt on. Ensimmäinen kolmannes loppui virallisesti eilen kun siirryin viikolle 13. Pahoinvointia on ollut edelleen, mutta se on alkanut selvästi helpottaa. Väsymystä on enemmän kuin tarpeeksi. En edelleenkään ole jaksanut kuntoilla säännöllisesti, mutta nyt en oikein enää jaksa edes välittää. Olkoot. Raskaus on edelleen kokemuksena aika 1/5, en suosittelisi, mutta nyt tunnelin päässä siirtää jo hyvinkin tavoiteltavan oloinen palkinto. Näkisin mielelläni alienin ihan livenäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti