Taidan olla raskaana. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä. Edellisistä kuukautisista on melkein kaksi kuukautta ja raskaustestin molemmat liuskat näyttivät positiivista. Onneksi niitä on kaksi, siitä suuri kiitos testien valmistajille. Kaikki muutkin ulkoiset ja sisäiset raskauden merkit osoittavat mitä suurimmassa määrin, että olen raskaana. Ajatus on kuitenkin niin iso ja pelottava, etten uskalla vieläkään ilmaista asiaa faktana. Lauseeseen on pakko jättää jokin sense of doubt. Taidan olla. Nyt näyttäisi siltä että. Voipi olla että.
Työni puolesta olen tottunut elämään maailmassa, jossa ei ole absoluuttisia totuuksia ja kaikki voikin olla jotain ihan muuta kuin miltä näyttää. Siksi en uskalla vielä myöntää asiaa täysin edes itselleni. Moni asia voi mennä pieleen. Kolmasosa raskauksista päättyy keskenmenoon ensimmäisellä kolmanneksella. Sikiönkehitys menee pieleen ja kohdun vallannut katkarapu onkin elinkelvoton. Luonto hoitaa. Tai sitten ei, mutta neuvolajärjestelmän rakenneultrassa havaitaan jotain epänormaalia. Tästä ollaan montaa mieltä, mutta itse olen päättänyt, että jos sikiöllä on vakavia kehitysvaurioita, se saa mennä. En koe itseäni tarpeeksi vahvaksi olemaan kehitysvammaisen ihmisen vanhempi. Senkin vuoksi en ole vielä uskaltanut myöntää asiaa itselleni, saati kutsua katkarapuani vauvaksi tai lapseksi. Teknisestihän se ei edes ole sitä, sillä jos olen itse laskenut viikot oikein, kyseessä on vielä ensi viikon alkio. Sen jälkeen katkaravusta tulee sikiö. Vauvaksi se muuttuu vasta syntyessään onnistuneesti.
Näin ei varsinaisesti pitänyt käydä. Lopetimme mieheni kanssa ehkäisyn käytön kolme tai neljä vuotta sitten ajatuksella, että lapsi tulee jos on tullakseen. Ei tullut. Googlasin sanan lapsettomuus ja selvitin, että jos raskautta ei ala kuulua viimeistään vuoden kuluttua, jotain voi hyvinkin olla pielessä. Emme aktiivisesti yrittäneet saada raskautta aluille, sillä kumpikaan meistä ei itseasiassa ollut edes varma, halusiko lapsia. Kaiketi taustalla oli se kuuluisa biologinen kello, jonka tikitys alkoi kuulua takaraivossa vääjäämättä kolmannenkymmenennen elinvuoden tienoolla. Päätimme jättää lapsiasiat kohtalon käsiin. Olisihan se pitänyt tietää, ettei kyseessä ole hyvä idea.
Jossain toisen vuoden puolivälissä aloin ajatella, ettei me vain voida saada lasta. Ajatus oli helpottava. Maailmankaikkeus oli ottanut päätöksen pois meidän käsistä. Biologista kelloa ei enää tarvinnut kuunnella. Elämä saattoi jatkua. Aloin jatko-opiskelemaan ja vaihdoin tämän vuoden alussa työpaikkaa. Pääsin unelmieni duuniin isoon firmaan, joka laajenee vauhdilla ja suorastaan vaatii kurssittautumaan, jatkokouluttautumaan ja oppimaan uutta. Yliopiston puolen vuoden harjoittelujakso olisi edessä elokuusta alkaen. Hakisin sieltä vauhtia ja suorittaisin seuraavan vuonna jatko-opinnot loppuun. Sen jälkeen vain taivas olisi rajana. Juuri tätä kohtalo oli odottanutkin ivallinen virne naamallaan.
Meni pari viikkoa, ennen kuin tajusin ihmetellä kuukautisten puuttumista. En ole koskaan osannut pitää niistä kirjaa. Tulevat kun tulevat. Samalla ihmettelin epämääräistä kehnoa oloa ja taivastelin, kuinka mahan tienoille kertyi nestettä vaikka söin terveellisesti ja liikuin. Ihan kuin rinnatkin olisivat kasvaneet. Raskauden mahdollisuus tuli mieleen vasta äärimmäisen tylsässä koulutuksessa, johon osallistuin kollegani ja hyvän ystäväni kanssa. Kuiskasin asiasta kaverilleni ja mietin, voisinko syyttää stressiä. Kaverini ei osannut vastata, mutta näytti peukkua periaatteellemme jättää lastentulo sattuman käsiin. "Ei niitä ennenkään suunniteltu. Mukuloita tuli jos oli tullakseen, eikä siitä tehty numeroa. Paljon terveellisempi suhtautuminen jälkikasvuun kuin nykyajan vouhottaminen." Kaveristani tuli ensimmäinen, joka tiesi mahdollisuudesta, ja toinen joka tiesi raskaustestin tuloksen.
Kerroin asiasta miehelleni, kun pääsin kotiin. Seuraavana päivänä tein raskaustestin. Ja sitä seuraavana päivänä toisen. Sitten en osannutkaan päättää, pitäisikö kiroilla vai hihkua. Raskaus sotki kaikki hienot suunnitelmat kuluvalle vuodelle. Ja kuitenkin toisaalta taustalla tikitti taas se kirottu biologinen kello. Olen 32-vuotias. Jos ei nyt, niin sitten ei koskaan. Kouluttautua ehtii koko loppuelämän. Älkääkä käsittäkö väärin, abortti ei käynyt edes mielessä. Mutta olisi se nyt voinut päättää laittautua alulle vasta pari kuukautta myöhemmin.
Olemme kertoneet asiasta vasta parille luotettavalle, hyvälle ystävälle. Töissä en ole uskaltanut vielä hönkäistä halaistua sanaa, sillä tunnollisena työntekijänä koen itseni petturiksi. Kaikki hienot koulutussuunnitelmat lykkääntyvät vähintään puoli vuotta eteenpäin. Enkä uskalla edes kuvitella, millaisen sotkun tämä aiheuttaa yliopiston kanssa. Koeaikani päättyy kesäkuun alussa. Niihin aikoihin asia alkaa varmaankin olla niin itsestään selvä, että siitä on pakko kertoa. Ja siinä vaiheessa rakenneultratkin on tehty. Silloin uskallan ehkä jo myöntää asian itsellenikin. Jos siis kaikki on hyvin. En ole tämän vuoksi uskaltanut vielä puhua sukulaisillekaan, sillä en halua tuottaa pettymystä. Sen vuoksi kirjoitan tätä blogia. Koska tarvitsen jonkun tavan avautua ja kertoa asiasta maailmankaikkeudelle. Toivon mukaan anonyymiys suojaa sekä minua että katkarapua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti